majakan sisätiloissa

iloisen värisillä räsymatoilla

on oma kieroutunut naurunsa

sukkiani vasten

tänään ripustin tonttuverhot ikkunoihin

niihin joiden ristikot

pelaavat ristinollaa

sulassa sovussa.

 

täällä on värejä

runoilla maalattuja tapetteja

vihreäkeltaisia kaappeja

sinisiä tuoleja

harmaan vanha pöytä

merimieskirstu täynnä aarteita

 

keinutuolissa istuu olkiukko

jonka partaa kissa on joetessaan nakertaa

radio soittaa lauluja joulun tulosta

rauhasta maassa merellä ja täällä luodolla

 

kierreportaiden jokaisella askelmalla

palaa tuikkuja vanhoissa kahvikupeissa

jokaisella rapulla

kattoikkunalle saakka

 

 

 

olin  ajatellut

olen ajatellut

vai olenko olinko

jokatapauksessa 

-lukita majakan ovet


olin myös miettinyt

piilopaikkaa avaimelle

halusin ripustaa sen näkyville

lähelle valoa joka ei tahdo sammua


onko minun taas kiivettävä katolle

roikuttava rännissä 

pudotettava itseni seinään nojaavaan kinokseen

niin että jokainen lumipisara näyttää kivulta

vain minä olen ilmeetön


mie olen sanonut että tää on paska juttu

puhua yksikseen niin että lokitkin nauraa

paskemmaksi asian tekee se

että olen niin helvetin kyllästynyt

roikkumaan ja pudottautumaan

joka ikisestä rännistä  ilman vastaanottajaa


lumilapio kaivaa luistelukenttää

rantajäätikölle

marisevalle talvenlapselle

puetaan kaulaliina hölmistynyt hattu ja luistimet

 

tänään lisään kirjoituspohjaasi runoa
lisään sitä hämmästyneenä
koska joskus joku hetki
saa muuttamaan näkökulmaa

katson kinosta ja jäätynyttä rantaa
tietä jonka lumijyväset ovat auranneet umpeen
kahlaan polvia myöten
kuitenkaan en uskalla ottaa askelia

olin luullut olevani täällä yksin
tuulen riepoteltavana lauma tähtiä taivaanseinällä

kun katson jalkojani
en voi olla enää varma 
mikä alla oleva niistä pitää kiinni

rakas luoto 
minulla on paha olla

sydän  rikottuna
löydän rannaltasi 
simpukankuoren
sen jonka annat   vielä lahjaksi
ennen talvea

eikä minusta tunnu miltään
kotiloiden laulu ei halua soida
koska gramofooni haukkoo henkeään 
meren kohmeisissa aallonpohjissa

ei ole olemassa ketään
joka voisi olla kukaan 
on vain ihmisiä 
katson heitä lempeästi
suru syvällä silmissä
kuuntelen heidän tarinaansa
avatulla kuulolla
suojassa
kuplassa

halaan tätä rantaa
näitä kiviä 
pieniä puita joita on harvassa
vedän riippusillan maihin
siinä on vain yhdet varpaanjäljet
omani


pyöreä runoilla raapustettu majakka 
minun liekkini
on myös sinun  valosi

                                                                                      kiitos 
                                                                                              kun kiillotat saappaasi
                                                               laiturin reunukseen


                                                                                                                                        revit askeleesi kallioon
                                                                                           kuin kiukkuinen merikotka
                                                                                                                 sulat nuolina kohti pohjoista


                                                                               kun aluksesi hieroo
                                          lempeitä kylkiään kaislaneitojen pintaan


                                                                                                                    ainutlaatuinen kivi rannalla
                                                                    säteilee maitokuun naurulle
  maalaa hymyn sileille naurunrypyillesi